Sain Adventtikirkon terveystyön osastojohtaja, psykiatri Torben Berglandilta sähköpostiini artikkelin, jonka hän suositteli lukemaan. Artikkelin on kirjoittanut Jean Neely omakohtaisista kokemuksistaan.
Jean kertoo, kuinka hän kasvoi kristillisen kirkon piirissä Amerikassa ja tuli jo pienenä uskoon. Koko elämänsä hän kertoo enemmän tai vähemmän kamppailleensa oman uskonsa kanssa, varsinkin sairastuttuaan.
Tässä hän kertoo omaa tarinaansa:
”Olin 14 kun ensimmäisen kerran aloin saada masennusoireita. Ennen kuin se muuttui vakavaksi, sitä oli vaikea erottaa normaalista väsymyksestä ja nuoruuden uhmasta. Lukion 2 luokalla myös perheeni huomasi etten voinut hyvin. Kun lääkäri ensimmäisen kerran kertoi minun kärsivän mielenterveysongelmasta ja ehdotti lääkitystä, se oli shokki. Minun mielessäni mielenterveysongelma tarkoitti, että olen hullu. 90-luvun alussa tuskin kukaan puhui mielenterveydestä tai mielenterveysongelmista julkisesti. Se oli aikaa ennen Googlea, blogeja, ja masennuslääkemainoksia.”
”Opin myös hyvin pian, että masennuksesta ei kannata puhua liian avoimesti kristillisissä piireissä. Monet kirkon johtajat näyttivät kategorisoivan masennuksen ja ahdistuksen hengellisiksi ongelmiksi, joita voidaan lievittää rukoilemalla, Raamatun luvulla ja positiivisella ajattelulla. Monet tuntemani kristityt myös pitivät niitä, jotka eivät saaneet apua kyseisistä keinoista, puutteellisina kristittyinä. Surullista, mutta nämä näkemykset pitävät edelleen paikkansa monissa kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä.”
Jean kertoo myös, kuinka monet hänen uskovat ystävänsä yrittivät auttaa häntä vakuuttamalla että Jumala kyllä varmasti pian parantaisi hänet kokonaan. ”Minun vain tarvitsi rukoilla yhä uudelleen että voisin ”vangita kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle (2. Kor. 10:5) ja vastustaa paholaista. Minä olin jatkuvasti uupunut ja toivoin että minulla olisi suurempi usko.” Jean koki, että hän petti Jumalan eivätkä ihmiset tuntuneet hyväksyvän sitä, että Jeanilla saattoi olla elämänikäisenä kumppaninaan masennus.
Kirjoittaja on sitä mieltä, että kirkkojen puhe masennuksesta ei useinkaan huomioi ihmistä kokonaisuutena monimutkaisine neurokemioineen, elämänhistorioineen ja traumoineen. Hän jatkaa että kirkon johtajat jättävät monet kroonisesti sairaat ihmiset tuntemaan, että he eivät vain tee tarpeeksi auttaakseen itseään. ”Kirkon viesti masentuneille usein viittaa siihen, että Jumala katsoo alas maailmaan pettyneenä.”
Jean toteaa, että ”kaipaan usein positiivisempaa, luottavaisempaa mielenlaatua jota näen joissain ystävissäni ja perheessäni. Minulta on vienyt vuosikymmeniä uskoa että Jumala saattaisi hyväksyä ja ottaa minut vastaan harhailevana, epävarmana ja tuskaisena. Olen alkanut pärjätä paremmin henkisen tuskani kanssa, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeenkin otan silti lääkkeitä ja minulla on vielä taipumus alakuloisuuteen.”
Jeanilla on kuitenkin ollut lähipiiri, joka on auttanut häntä paljon ja erityisesti täti, ”joka on vuosien kuluessa muistuttanut minua siitä, että Jumala ei ole pettynyt minuun vaikka en pääsisikään kokonaan irti masennuksesta”.
Jean on pikkuhiljaa oppinut luottamaan Jumalaan joka ottaa vastaan ihan meidät kaikki!
Koko artikkeli löytyy täältä: https://sojo.net/articles/how-churchs-approach-mental-illness-can-shame-suffering
Artikkelin referoinut Saija Tarro