Olen Sini, kohta 28-vuotias nainen ja 1v. suloisen Helmi tyttäreni äiti. Joskus olen mietiskellyt avaavani oman blogin kertoakseni oman kokemukseni vanhemmuudesta ja sen tuomasta kasvusta. Nyt en voinut kieltäytyä kirjoittamisesta kun kerran sitä minulle tarjottiin!
Olen luonteeltani hyvin avoin, rehellinen, iloinen, energinen ja temperamenttinen tapaus ja nämä piirteet tulevat näkymään myös tässä kirjoituksessa. Tulen siis kertomaan hyvin suorasanaisesti omasta kokemuksestani olla ensimmäistä kertaa äitinä, vanhempana ja miten se on minua kouluttanut ja muuttanut. Olen myös uskossa. Minulla on vahva usko Jeesukseen, mutta temperamenttisena ihmisenä myös uskoani on koeteltu äärimmäisyyksiin asti tuoreena vanhempana.
Jeesus on minut pelastanut monista tilanteista ja elämänvaiheista ja haluan jakaa tarinaani täällä muiden luettavaksi.
Vanhemmaksi tulo ei aina välttämättä ole kaikille kovin ruusuista, vaikka monesti sitä ruusuista puolta hehkutetaankin. Minä olen todella onnellinen ja ylpeä äiti, mutta olen myös äiti, joka tulee aina puhumaan niistä tabuasioista ääneen! Nostan siis tapetille myös kaikki vanhemmuuden negatiiviset tunnemyllerrykset, jotka usein tahtovat jäädä aina perheiden neljän seinän sisälle. Tarkoituksenani ei ole vaalia negatiivisia tunteita, mutta minusta niistä on todella tärkeä puhua avoimesti ääneen, ihan samalla tavalla kuin niistä positiivisistakin asioista vanhemmuuteen liittyen. Itse olisin nimittäin toivonut saavani tietoa ennen äidiksi tuloa niistä risuisemmista ja pimeimmistä ajoista ja fiiliksistä mitä vanhemmuus voi tuoda. Se on aika kova isku kamppailla niiden tunteiden kanssa itsekseen, varsinkin jos ei ole ollenkaan vertaistukea lähistöllä. Minulla onneksi oli ja olen siitä älyttömän kiitollinen! Mutta on varmasti todella monia, jotka eivät puhu ääneen vanhemmuuden negatiivisista puolista tai jäävät ihan yksin tunnemylläkän kanssa. Jos joku saa minun teksteistäni voimaa, vertaistukea, olen siitä iloinen, sillä sinä et ole yksin näiden tunteiden kanssa! 🙂
Vauvavuosi tuli ja meni. Se oli ihana, se oli raskas, se oli todella mullistava. Ihan uusi elämäntilanne koko pakettina. Kerron teille nyt vauvavuoden tarinani 🙂
rakas tyttäreni Helmi syntyi Runebergin päivänä 5.2.2015 aamuyöstä. Minulla on synnytyspelko ja siksi halusin ehdottomasti doulan matkaani. Sainkin kaikista parhaimman ja ammattitaitoisimman doulan tukemaan synnytystäni. Jouduin sairaalaan käynnistykseen kohonneen sappihappoarvojeni ja Helmin arvioidun koon vuoksi. Edellisenä iltana ennen käynnistyvää synnytystä rukoilin ja luin sairaalassa hengellistä kirjaa. Rukoilin suurta rauhaa sisimpääni kestää ja jaksaa tuleva koetus. Se JÄNNITTI ja PELOTTI ihan äärimmäisyyksiin asti minua! Tunsin, kuinka Jeesus lähestyi minua ja laski päälleni käsittämättömän rauhan, että kaikki menee hyvin. Luota vain Häneen! Se fiilis tämmöiselle temperamenttiselle ja stressaavalle ihmiselle oli aika mieletön! Nukahdin käsittämättömän tyynenä turvallisen fiiliksen kanssa.
Synnytykseni oli aika rankka, pitkä ja uuvuttava. Tai niin monet ovat minulle sanoneet. Se oli todellakin rankka, mutta minulla oli koko synnytyksen ajan se Jeesuksen rauha sydämessäni enkä yksinkertaisesti osannut pelätä ja stressata mistään ja näin kuitenkin koin itse synnytyksen todella positiivisena. Supistuskivut olivat aivan karseat, mutta en voi vieläkään käsittää miten hyvin ne osasin kuitenkin ottaa vastaan. Silloin sain tuntea Jeesuksen Suuren väkevyyden, jonka tulen muistamaan läpi elämän! Kiitos Jeesus! Minä jopa kuulemma nukuinkin puoli tuntia supistuksien aikana kuorsaten. Tämä ei ole ylpeyden aihe, vaan se kuvastaa sitä, miten tyyni sain Jeesuksen voiman avulla olla.
Synnytykseni kesti yhteensä 23 tuntia ja synnytys päättyi kiireelliseen sektioon. Minulla tyssäsi supistukset, Helmi oli virhetarjonnassa sekä minä sain synnytyksen aikana infektion. Olin melkein viikon tipassa sairaalassa. Leikkaus meni hyvin ja doulani oli minun henkinen tuki vierelläni. Syntyi pieni ihme, kaunis Helmi, Pyhän Hengen tyttö, ruskeahiuksinen. Muistan ikuisesti, miten Helmi katsoi minua tarkkaavaisena suurine silmineen kun leikkauspöydällä puhuin hänelle heti hänen synnyttyään. En saanut häntä rinnalleni, mutta sain antaa hänelle ensipusun ohimolle. Sitä hetkeä en unohda koskaan. Minä jäin leikkaussaliin ja Helmi vietiin miehelleni, tuoreelle isille synnytyssaliin, jossa hän odotteli. Mieheni sai kokea ensimmäisen ihokontaktin lapsemme kanssa.
Kerron teille lyhyesti tarinan. Miehelläni alkoi vauvakuume 2013 vuoden alussa melkein heti häidemme jälkeen. Puoli vuotta hän haaveili isyydestä ja vauvasta. Todella haluten sitä meidän elämäämme. Itse epäröin puoli vuotta, samalla halutessani sitä itsekin. En vain uskaltanut tehdä päätöstä jättää ehkäisyä pois. Niinpä annoin asian olla ja meni miten meni omalla painollaan. 2013 vuoden lopussa itsenäisyyspäivänä olin eräässä hengellisessä kokouksessa. Kokous oli mahtava, nostattava ja täynnä Pyhää Henkeä. Takanani istui tuntematon mies ja kopautti olkapäilleni, että näkee näyn pääni päällä juuri minulle. Olin et apua, mitähän sieltä tulee! Mies sanoi:” Näen vaaleanpunaisen lahjapaketin, jossa koreilee todella iso ja kaunis rusetti. Lahjapaperissa on nallekarhujen, karusellien, tuttipullojen kuvia.. Ja lahjan mukana tulee kortti ja se on Jeesukselta minulle: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi.” Kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Se oli Jeesukselta sanoma minulle että ”Anna mennä Sini, minä olen täällä sinun kanssasi!!” Ja kaiken lisäksi Jeesus paljasti, että me saadaan pieni prinsessa joka tulee ilostuttamaan meidän elämäämme. Kun tilaisuus loppui, mies kääntyi vielä puoleeni ja sanoi ”Pidä suuressa arvossa sitä. Se on suuri lahja.” Niin se onkin.