Helmi elämässämme – vuosi vanhempana

Helmin ensimmäiset 4 kuukautta tuntuivat raskailta ja uuvuttavilta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi niistä kuukausista kuitenkin nauttinut ja ollut onnellinen. Nautin ja olin todella onnellinen. Kun imetys ei onnistunut, halusin pumpata vauvalleni maitoa. Pumppasin 4 kk. Olin ylpeä, iloinen, mutta se teki pumppaamisesta itselleni raskaan koska olin melkein koko ajan kiinni sähköpumpussa. Helmillä oli n. 3 kk kestävä koliikki ja Helmin itku ääni on syntymästään asti ollut minulle todella temperamenttisen raivokas ja jopa korvia uuvuttava. Huomasin vauvavuoden aikana, että olen oman lapseni pahimmille itkuäänelle todella erityisherkkä! Sen takia olen käyttänyt Helmin syntymästä lähtien korvatulppia sekä toisinaan myös vielä peltorit päälle vaimentaakseen Helmin itkuista ääntä. Silloin siedin itkua paremmin enkä hermostunut niin herkästi. On hienoa, että neidillä on temperamenttia,  mutta se raivokas itkuääni (jota monet eivät pysty uskomaan tästä enkelitytöstä) on jotain ihan hurjaa kuunnella! Vielä tänäkin päivänä käytän korvatulppia todella väsyneinä päivinä. Suuret kiitokset vain korvatulppien ja peltorien keksiöille! 😀

Muistan ensimmäisten kuukausien aikana monesti itkeneeni katkerasti Helmi sylissäni ”mitä ihmeen elämää tää tämmöinen oikein on? Ai tämäkö tosiaan on sitä ihmeen vauvapumpulia mitä muut kokevat? En minä ainakaan! Tämähän on ihan hemmetin rankkaa ja vaikeaa, olisikin helppoa! Huusin monesti Jumalan puoleen MIKSI MIKSI MIKSI tämä alku on meille tällaista?  Olin äärimmäisen väsynyt ja kipeä, huutava vauva sylissäni,  imetys ei onnistu… Kaikkeni yritän ja silti vaaditaan vaan vieläkin enemmän! Mitä elämää tämä on? Olin välillä niin raivoissani että oksat pois!

Tiesin kuitenkin, että Jumala oli koko ajan kanssamme. Tiesin, että Hän tuntee kaiken tuskan ja vuodattaa samat kyyneleet kuin minäkin. Olen ollut lapsesta asti uskossa enkä onneksi koskaan ole edes miettinyt uskosta irtisanoutua. Vaikka ensimmäistä kertaa elämässäni minut revittiin äärimmilleen kahtia sekä fyysisesti että henkisesti, tiesin, että Jumala ei hylkää. Jumala opettaa ja koettelee, testaa meidän kärsivällisyyttämme, vie välillä äärimmilleen. Jumala on sanonut minulle, että sitten kun minusta tulee jonain päivänä äiti, se tulee olemaan minulle henkisesti raskas taival. Se pitää nyt paikkansa, mutta on yllättänyt että näinkin raskaalta se voi tuntua. Sen takia, odotin kauan, sopivaa hetkeä tulla äidiksi, sitten kun oikeasti itse haluan olla valmis siihen rooliin ja elämäntilanteeseen. Mutta siihen ei varmaan ole koskaan täysin valmis?

sini4Vauva-arki kotona meni omalla painollaan. Välillä itkettiin,  naurettiin, hassuteltiin, riideltiin,  sovittiin, oltiin onnellisia, oltiin todella väsyneitä, kasvettiin henkisesti. Mitä parisuhteen riitelyyn tulee, niin me olemme vasta lapsen saadessamme alettu tiuskimaan ja riitelemään kunnolla. Me ajatellaan, että riitely ei kuulu parisuhteeseen ja halutaan vetää aina samasta köydestä. Totta kai jokaisessa parisuhteessa varmasti joskus riidellään, mutta syitä siihen kannattaa aina miettiä. Väsyneenä nyt jokainen tiuskaisee kumppanilleen, se on ihan väistämättäkin selvää. Se miksi me riideltiin (muutamia kertoja todella räiskyvästikin) vauvavuoden aikana johtui järkyttävästä univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta. Väsymys, toipuminen leikkauksesta ja uusi elämän tilanne tuntui toisinaan sietämättömältä 7 vuoden kahden keskenään viettäneelle avioparille! Riitely tuntui niin surulliselta, sillä me riitelemällä riidellään todella harvoin, koska haluamme kunnioittaa toista ja muistaa aina asettua toisen asemaan eri tilanteissa.

Päätin jäädä äitiysloman jälkeen vuodeksi hoitovapaalle. En ollut valmis menemään vielä töihin ja vaikka toisinaan oli raskasta, oman lapsen hoitaminen on ainutlaatuista aikaa.

Kun Helmi täytti 7kk ja alkoi harjoitella liikkumista, muistan turhautuneeni kotona olemiseen totaalisesti! Kaikki oli synkkää ja pimeää ympärilläni. Kaikki lapset ympärilläni oman lapseni mukaan lukien ärsytti suunnattomasti. Missään ei saanut omaa rauhaa! Silloin mietin miten kukaan voi jaksaa jäädä kotiin hoitamaan aamusta iltaan SAMOJA YKSINKERTAISIA asioita päivästä toiseen?! Olet yhtä aikaa kokki, siivooja, sirkuspelle, lohduttaja, sylittäjä. Vaikka itse olet nälkäinen, väsynyt, vessahätäkin olisi, silti otat teidän korkeutenne huomioon joka tilanteessa ja TEET KAIKKESI HÄNEN ETEENSÄ! Toinen vaan vaatii ja vaatii lisää eikä ole mihinkään tyytyväinen! Maustettuna tähän meidän neidin raivokas itkuääni. Ihan pää siinä sekoaa!!!

Olen luonteeltani ihminen, että teen asian kuin asian 110%:sti tai en ollenkaan. Lisäksi tarvitsen, kaipaan ja nykyisin arvostan omaa hiljaista aikaani todella paljon. Olen myös todella spontaani luonne, äkkiä nollasta sataan latautuva yksilö, jota ei joskus pysäytä mikään. Minun elämäni ei ole koskaan ollut tylsää, ei ennen lasta eikä senkään jälkeen. Kun päätän tehdä jotain, se päätökseni pysyy! Niin kuin pidin tuosta turhautumisen otteesta kiinni enkä osannut sitä lähteä purkamaan tai selvittämään mistä se johtui. Nyt voin sanoa, että se johtui KASVAMISESTA! Minun piti käydä syvällä, kaikki ne negatiiviset tunteet läpi ollakseni vielä parempi äiti ja oivaltaa asioita itsessäni kuin ympäristössänikin. Vanhemmuus ei ole helppoa ja jokaiselle vanhemmille siunaantuu juuri sellainen lapsi elämään kuin on jokaista vanhempaa tarkoitettu koulutettavan ja opetettavan! Jos lapsi taas on helppo, uskon, että Jumala kasvattaa ja koettelee ihmistä joillain muulla hänen elämän osa-alueilla missä Hän näkee kasvunvaraa. Voin rehellisesti sanoa, että jos minulla ja miehelläni ei olisi näin tasapainoinen suhde, olisimme varmaan eronneet vauvavuoden aikana. Jos vauva-aika tulee olemaan muuta kuin helppo, on se aika suuri parisuhteen koetus. Siinä nimittäin punnitaan miten luja parisuhde on. Ainakin me olemme näin asian kokeneet kohdallamme. En olisi se äiti, se vaimo ja se Sini jos en olisi käynyt siinä suossa. Opin ja kasvoin siitä äärimmäisen paljon.

 

 

Vastaa